Kuvat: Kalle Kirjalainen

Iäkkäitä hoidettava ihmisarvoisesti

Aihe on päättymättömän keskustelun kohteena julkisuudessa, mutta se ei näytä johtavan merkittäviin muutoksiin. Aihe on ajankohtainen myös sen vuoksi, että hallitus valmistelee vanhustenhoitopolitiikkaansa. Aiheen ajankohtaisuutta lisäävät uutiset länsinaapuristamme, joiden mukaan maan eliitissä on havaittavissa lisääntyvää harrastusta vanhustyöhön. Tiedossani ei ole, onko Suomessa vastaavanlaisissa tehtävissä työskennelleitä henkilöitä, joilla on taustana eläkkeelle siirtyneen panssarieverstin ura ja joka käyttää merkittävän osan ajastaan vapaaehtoiseen vanhustyöhön.

Tärkein syy omalta osaltani on kuitenkin äskettäin päättyneet kokemukseni läheisen ihmisen elämän viimeisistä vaiheista, joista kertomisen koen velvollisuudekseni tehtävän raskaudesta huolimatta. Lyhyesti se kuuluu seuraavasti: Sitten kun ihminen on iäkäs ja kauan elänyt, en tahtoisi hänen köllöttävän naapurikuntansa terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla seuranaan pätkä omia ajatuksia ja seitsemän yhtä vanhaa ihmistä. En tahtoisi hänen elävän suljettuna laitokseen, pois kiireisten ihmisten silmistä ja mielestä. Kun on kauan elänyt, siis kansankielellä vanhus, tahtoisin, että hänelle on aikaa joka päivä edes sen verran, ettei hänen tarvitsisi kieriä korventavissa virtsavaipoissa.

Toivon, ettei kenellekään kävisi niin kuin kävi pitkän hoitotyön tehneelle äidilleni, joka leikkaushoidon sijaan sidottiin sänkyyn kipuineen. Kiireellisimpiä oli leikkausjonossa. Reisiluunkaula murtuneena hän kiireettömänä odotti leikkausta viisi vuorokautta.

Häneltä evättiin sisätauti- ja keuhkolääkärin konsultaatiot. Soittokellokin suljettiin, kunnes eräänä lauantaisena talvipäivänä hän ei enää herännyt. Omaisille ilmoitettiin, että äiti ei jaksanut elää, hänen sydämensä loppui. Myöhemmin suoritetussa oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin useat elämänaikaiset keuhkoveritulpat. 

Eläessään äidilläni oli liikaa jäljellä omanarvontuntoa kertoa lapsilleen, että häntä kohdellaan ja hoidetaan kelvottomasti. Hänen ihmisarvoaan loukattiin, hän koki suureksi häpeäksi vaipoittamisen ja köyttämisen. Jos ihminen joutuu sairaalaan tai laitoshoitoon, tahtoisin, että hän saisi kunnon ruokaa, ei pienokaisille tarkoitettua pilttipurkkiruokaa, jota äidilleni purkkikaupalla syötettiin.

Keripukki oli vienyt sota-aikana äidin hampaat. Hoitajia oli vähän ja siksi tekohampaita ei ehditty puhdistaa - ne oli laitettu pöydälle juomalasiin. Hoitajat eivät ehtineet odottelemaan hampaattoman suun mutustelua eikä soseruokaa syövää tarvitse ihan joka päivä käyttää klosetissa.

Kun erään vierailuni yhteydessä leikkasin äitini pitkiksi kasvaneita kynsiä, viereisessä sängyssä makaava rouva kainosti pyysi, josko voisin leikata hänenkin kyntensä, koska hän ei saanut itse pitkien kynsien vuoksi hammasproteesia suuhunsa. Monien huonetovereiden kynnet olivat kasvaneet kiemuraisiksi kuin onkimadot.

EU-direktiivi määrää naudat ulkoilemaan 90 päivää vuodessa. Vanhuksia ei määrä EU-direktiivi käyttämään päivittäin edes WC:ssä saati että heitä pitäisi ulkoiluttaa.


Tahtoisin, että vanhakin otetaan vastaan ihmisenä eikä kasvavana ongelmana, jolle pitää tehdä jotain. Tahtoisin, että hänet hyväksyttäisiin kaikkine korkean iän mukanaan tuomine kremppoineen ja tottumuksineen. Tahtoisin, että häntä pidettäisiin edelleen ihmisenä, jolla on tunteita ja ajatuksia.

En haluaisi, että kenellekään kävisi siten kuin äidilleni, joka ennen kaatumistaan eleli itsellisenä ja hoiteli omat sekä ulkomailla asuvien sisarusteni kotimaahan liittyvät asiat. Jouduttuaan sairaalaan hän kolmessa viikossa menetti pirteyden, iloisuuden ja pahinta, hän menetti huumorintajunsa. Hän ei ollut enää pippurinen ja huumorintajuinen Pikku Myy, vaan hän alistui täydellisesti ja hänestä tuli apaattinen. Sittemmin selvisi, että häntä oli ryhdytty tohtoroimaan rauhoittavilla lääkkeillä. 

Samanlaisia kertomuksia kuulee yhtä mittaa. Herääkin kysymys, kannattaako Suomessa tulla vanhaksi ja viisaaksi. Suomalainen sosiaalijärjestelmä on kosolti kiitetty, kuitenkin siinä täytyy olla jotain pahasti vinossa, koska epäasiallisesta vanhusten kohtelusta kirjoitetaan alati.

En usko sitä, että kaikki on rahasta kiinni. Saattaisiko ilmiössä olla kyse liiallisesta tuottavuuden ja tehokkuuden ihannoinnista. Silloin kun emme ole tuottavia ja tehokkaita, tarvitsisimme panostusta kaikkein eniten. Kun tilanne on nyt tämänkaltainen, minkälainen se on sitten, kun vanhusväestömme kaksinkertaistuu muuhun väestöön verrattuna. Tarvitsemme konkreettisia muutoksia lainsäädäntöön, mutta myös valistunutta ja vastuullista kansalaismielipidettä.
 

Hannele Rämö
Kaupunginvaltuutettu
Asumisterveysliiton toiminnanjohtaja, RKM
Heinola

Teksti on julkaistu elokuussa 2006 Etelä-Suomen Sanomissa ja Itä-Hämeessä

 

Jaa |

 

Karri Rämö