Kuvat: Kalle Kirjalainen

Liian monet elävät ankaraa arkea

Kymmenettuhannet lapsiperheet elävät kohtuuttoman ankaraa arkea

Tiedän omasta kokemuksestani viiden lapsen äitinä ja hometalokatastrofin rankalla tavalla läpikäyneenä, mitä on köyhyys. Tällä hetkellä suurimmassa epävarmuudessa elävät lapsiperheet. Lähes 60 000 suomalaista lapsiperhettä elää toimeentulotuen varassa eli selvästi alle köyhyysrajan. Sen lisäksi tuhannet perheet sinnittelevät köyhyysrajan tuntumassa tai jopa sen alla ilman oikeutta toimeentulotukeen.

Näen päivittäin työssäni, kuinka lapsiperheiden ongelmat monimutkaistuvat, hätä ja epätoivo kasvavat. Häädöt asunnoista lisääntyvät, koska perheiden tulot eivät riitä huimiksi nousseisiin asumiskuluihin, turvaverkot vuotavat, eikä apua saa mistään. Kaikkein vaikein tilanne on yksinhuoltajilla ja perheillä, joissa on paljon pieniä lapsia. Jos perheessä rikkoutuu sähköhella tai pyykinpesukone tai joku perheenjäsen saa muutaman antibioottikuurin peräkanaa puhumattakaan siitä, että perheenpää sairastuu vakavasti, saattaa seurauksena olla talouskatastrofi.

Sekä lapsilisien että toimeentulotuen reaaliarvo on laskenut merkittävästi sitten 1990-luvun alun. Suurimassa köyhyysloukussa eli pelkän toimeentulotuen varassa eläviä perheitä eivät auta edes lapsilisien korotukset, koska silloin toimeentulotuen määrä laskee korotuksen verran ja lapsilisät lasketaan tuloksi. Jatkuva niukkuus ja erilaiset selviytymistaistelut koettelevat myös perheiden henkistä jaksamista ja ajavat perheitä vakaviinkin kriiseihin, joista useimmat voitaisiin estää ennakolta järkevällä politiikalla.

Lainsäädännössä on tilannetta yritetty parantaa mm. lisäämällä toimeentulotukilakiin pykälä ehkäisevästä toimeentulotuesta, jonka tarkoituksena on ”edistää henkilön ja perheen sosiaalista turvallisuutta ja omatoimista suoriutumista sekä ehkäistä syrjäytymistä ja pitkäaikaista riippuvuutta toimeentulotuesta”. Tällainen tarveharkintainen tuki on tarkoitettu myös niille, jotka eivät muuten olisi oikeutettuja toimeentulotukeen.

Hyvä tarkoitus on kuitenkin vesitetty sillä, että laki antaa kunnille oikeuden päättää niistä perusteista, joilla ehkäisevää tukea myönnetään. Kun kellään ei ole subjektiivista oikeutta tällaiseen tukeen, se tarkoittaa käytännössä harkintavaltaa ja ihmisten asettamista eriarvoiseen asemaan asuinkunnasta riippuen. Se merkitsee myös sitä – kuten tutkimukset ovat osoittaneet – että tällaisista harkinnanvaraisista etuuksista pääsevät ensisijaisesti nauttimaan ne, joilla on tietoa, taitoa ja resursseja taistella niitä itselleen. Useimmiten ahdingossa elävällä lapsiperheellä ei kuitenkaan ole voimia byrokratian kanssa käytävään voimainmittelöön.

Lapsilisien reaaliarvo olisi ajantasaistettava ja lapsilisää olisi maksettava pidempään sekä toimeentulotuen perusosaa olisi nostettava merkittävästi. Lisäksi toimeentulolakiin olisi kirjattava subjektiivisia oikeuksia, jotka määrittävät tarkasti esimerkiksi lasten harrastustoimintaan myönnettävän tuen minimimäärän. Lasten harrastusmahdollisuudetkaan eivät saa olla kiinni viranomaisten mielivallasta.

Hannele Rämö

 

Jaa |

 

Karri Rämö