Kuvat: Kalle Kirjalainen

Sairaat talot

mmmmm
Rakennusteollisuus saatava ruotuun
 
Vuonna 1992 Rakennustuoteteollisuuden toimitusjohtaja Erkki Inkisen johtama työryhmä ehdotti, että rakennushallitus tulisi lopettaa. Näin kävikin ja valtion kiinteistöomaisuus hajautettiin 15 kiinteistöyksikölle. Samalla hajautettiin myös keskitetty asiantuntemus ja valvova elin.  Rakennustuoteteollisuus pääsi tavoitteeseensa. Rakennuslehden mukaan nykyään yhdestä kolmeen yritystä hallitsee markkinoita ja vedättää hintoja.
 
Asuntohallitus lakkautettiin 1993 ja sen tehtävät jaettiin osittain Valtion asuntorahastolle ja osittain Valtiokonttorille ja ympäristöministeriölle. Asuntoministeri sijoitettiin ympäristöministeriöön. 
 
Ympäristöministeriö valmisteli uuden maankäyttö- ja rakennuslain, joka astui voimaan 1990-luvun lopussa. Laki junailtiin sellaiseksi, että käytännössä rakennustyön tilaaja on itse vastuussa työn lopputuloksesta. Tahallisistakaan rakennusvirheistä ei haluttu sanktioida rakentajaa. Sitä perusteltiin sillä, että taloudelliset intressit ovat niin suuria, etteivät mitkään rangaistusuhat estä huonoa rakentamista. Asuntoministerinä ei ole toiminut yhtään rakennusalaa tuntevaa ministeriä, mikä on helpottanut rakennusteollisuuden lobbausta. Nyt hetken näytti jo siltä, ettei nykyinen asuntoministeri Jan Vapaavuori olisi rakennusteollisuuden pihdeissä.
 
9.7. 2010 media uutisoi, että ministeri Vapaavuori on valmis pohtimaan rakennusalalle vakavampia sanktioita, koska asuntojen rakentamisessa tehdään usein karkeita virheitä.
 
14.7.2010 Kauppalehti otsikoi: ”Rakennusyhtiöt ampuvat alas ministerin sanktiopuheet”.
 
20.7.2010 ympäristöministeriö julkaisi tiedotteen, jossa ministeri Vapaavuori pyörsi aiemmat puheensa ja sälytti vastuun huonosta rakentamisesta kuluttajille. Hän totesi, että niin tilaajien kuin laajemminkin kuluttajien pitäisi ryhdistäytyä, kilpailuttaa alan yrityksiä muullakin kuin hinnalla ja puuttua tomerammin varsinkin karkeisiin virhetapauksiin.
 
Asiayhteydestä unohtui kuitenkin fakta, että Suomen asuntomarkkinoilla ei kilpailua juuri edes ole.  Asunnot rakentaa muutama kuntien kanssa yhteistyötä tekevä iso rakennusliike. Muille rakentajille jää vain rippeitä. Kuluttajan pitää voida luottaa siihen, että rakentamismääräyksiä noudatetaan. Eihän sen pitäisi voida edes olla minkään kilpailutuksen kriteeri.  
 
Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat uutisoi tapauksesta, jossa yritys oli tilannut kiinteistön peruskorjauksen ja sen jälkeen myynyt asunnot yksityishenkilöille. Korjauksen jälkeen löydettiin 683 rakennusvirhettä. Saneerauksen tilaaja joutui maksamaan ostajille virheistä lähes 2 milj. euroa. Tilaaja ei saanut oikeutta suorittaa korjauksia loppuun ja saada näin käyttämänsä urakoitsijat vastaamaan osaltaan virheiden korjaamisesta. Käräjäoikeus toimi voimassa olevan lain mukaan.
 
Ympäristöministeriön rahoittama Hometalkoot -projekti ei myöskään aio puuttua lainsäädäntöön. Pääpaino on rakentamismääräysten uusimisessa, tiedottamisessa ja koulutuksessa. Rakennusliikkeet saavat edelleenkin tehdä ilman seuraamuksia karkeitakin rakennusvirheitä. Ainoa riski on, että ne saattavat joskus joutua korjaamaan tekemänsä virheet vain, jos ne paljastuvat takuu- tai vastuuaikana. Rakenteiden sisälle jätetyt rakennusvirheet kuitenkin huomataan usein vasta, kun rakennuksen käyttäjät alkavat oireilla tai rakennus alkaa haista. Siinä vaiheessa harvoin mitkään ns. vastuut ovat enää voimassa. Riski kannattaa siis ottaa. Rakennusala lienee ainut ala, jossa asiakas on itse vastuussa ammattilaiselta tilaamastaan työstä.
 
Olisiko syytä miettiä, missä määrin uudistetut, ”velvoittavat” rakentamismääräykset parantavat Suomen rakennuskannan homeongelmaa, jos niidenkin noudattaminen perustuu lähinnä vapaaehtoisuuteen? Entä, miten paljon hyötyä on suomalaisten rakennusammattilaisten kouluttamisesta kosteus- ja homevaurioiden asiantuntijoiksi, jos rakennusliikkeet voivat jatkossakin käyttää mielin määrin ulkomailta tuotua halpatyövoimaa.
 
Hannele Rämö, rakennusmestari ja sertifioitu rakennusterveysasiantuntija
Kansanedustajaehdokas SDP
Hämeen piiri

Rakennusalalla rikastuu riskittä ryssimällä

 

”Rakentaa ryssäksi” kuulee joidenkin nimittävän huonoa rakentamista naapurimaatamme halventaen. Sikäläisenkään rakentamisen mahdollinen laaduttomuus ei kuitenkaan johdu siitä, etteikö tiedettäisi miten pitäisi rakentaa. Edistyksellinen tsaarinajan hallinto on esimerkiksi antanut jo 19.11.1902 asetuksen nro 249, jossa märkätilojen lattioiden kallistus määritellään aivan kelvollisesti. Olisikohan häijyä päätellä, että rakennuskulttuuriemme samankaltaisuus voisi olla syynä siihen, että rakennusliikkeemme ovat pärjänneet huomattavasti paremmin idän kuin lännen markkinoilla? Onko se itäinen laatu mennyt jotenkin veriin, vai perustuuko se vain siihen, että se on ollut taloudellisesti kannattavaa? Vanhan venäläisen sanonnan mukaan ”länsimaissa maksetaan vakuutusmaksuja, jos vaikka talo palaa. Venäjällä maksetaan siitä, ettei talo pala”. Tässä mielessä ostajan turva saattaa olla paremmin taattu Venäjällä kuin länsimaisessa asuntokaupassa.
 
Sisintä riipien luin Taloussanomissa 25.11.07 ollutta artikkelia ”Rakentajan armoilla”. Sisällöltään se on tuttu tarina. Näissä kertomuksissa uuden asunnon ostaja olettaa muuttavansa huolettomaan, korkealaatuiseen kotiin – sellaiseen, mistä myyntiesitteessäkin oli niin kauniita arkkitehdin piirtämiä kuvia. Ja vakuuttihan kiinteistönvälittäjäkin sen olevan ”unelmien kodin”. Ostaja oli muuttonsa jälkeen löytänyt unelmien kodistaan paljon rakennusvirheitä. Siis sellaisia virheitä, joita näkee rakenteita purkamatta, kuten että märkätilan lattiat kallistavat seiniä kohti. Olisikohan ostajan tullut asettaa esisopimusta tehdessään kaupan ehdoksi, että suihkuvesien tuleekin valua lattiakaivoon päin? No, ei sekään ehkä olisi onnistunut. Sopimuksia tehdessä noudatetaan yleensä yrityksen ikiomia standardiehtoja, eivätkä ainakaan suuret yhtiöt suostu niitä muuttelemaan. Ota tai jätä! Joku sen aina kuitenkin ostaa.
 
Miksi ihmeessä virheitä paljastuu välittömästi asukkaiden muutettua asuntoon, kun rakennusvalvontaviranomainen on jo hyväksynyt asunnot käyttöönotettaviksi? Tavallista on sekin, että lämpötilaa joudutaan pitämään korkealla rakennuksen valmistumisen jälkeen ”jotta rakenteet kuivuvat”. Kuinka viranomainen on voinut hyväksyä rakennuksen käyttöönotettavaksi ennen kuin rakenteet ovat kuivuneet? Mitä tulee märkätiloihin, niin Suomenkin rakentamismääräyksissä on senttimetrintarkat vaatimukset lattioiden vähimmäiskallistuksista ja kallistusten suuntakin ihan varmuuden vuoksi selvästi kirjattu – esteettä lattiakaivoon päin. Eikö ostaja voikaan luottaa siihen, että Suomessa on tiukat rakentamismääräykset, joita lain mukaan on noudatettava? Vai tarvitseeko niitä noudattaa?
 
Noh – rakennusala on sen verran poikkeuksellinen elinkeinomuoto, että lakien noudattaminen alalla ei ole kovin nokonuukaa. Sanktioista ei käytännössä ole pelkoa, vaikka laittomuudet olisivat suunniteltujakin. Rakennusvirheitä saa siis tehdä melko vapaasti ilman sen kummempaa pelkoa kuin, että saattaa huonolla tuurilla joutua niitä näennäisesti korjailemaan. Ja se riskihän kannattaa hyvän katteen toivossa aina ottaa. Harva maallikko kaikkia niitä edes huomaa tai jaksaa taistella loputtomiin rakennusliikkeen kanssa. Sitten sopii miettiä sitäkin, että jos uudessa asunnossa on ihan silmämääräisesti useita rakennusvirheitä, niin mitä kaikkea sieltä rakenteiden sisältä voikaan löytyä. Sinne lusmurirakentajan on helpointa piilottaa ne kaikkein törkeimmät virheet, jotka yleensä huomataan vasta 10–20 vuoden kuluttua, kun homehtuneet rakenteet alkavat puskea hajuja sisäilmaan. Silloin eivät mitkään vastuuajatkaan ole enää rakennusliikkeen riesana - jos rakennusliikettä ylipäätään on enää edes olemassa.
 
Hannele Rämö,
(Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Itä-Hämeen Vieraskynässä 28.11.07)
Tähän kirjoitukseen minulle ryhtyi vasteineita kirjoittamaan Ilkka Jaakkola, omat vastineeni ovat luettavissa Sana Ajallaan osiossa.

 

Jaa |

 

Karri Rämö